Maailman hienoin kello

Käväisin taannoin todella pikaisella visiitillä Strasbourgissa, ja oikeastaan matkan ainoana tarkoituksena oli nähdä katedraalissa sijaitseva Strasbourgin astronominen kello. En tiedä onko se virallisesti maailman hienoin, mutta varmasti menee millä tahansa listalla top kymppiin. Vaikka paikalta ottamieni kuvien laadussa on lievästi sanottuna toivomisen varaa, käynee tämä toivottavasti ilmi niistäkin. Katsokaa noita yksityiskohtia ja tuota steampunkahtavaa estetiikkaa! Aijettä.

Strasbourgin katedraalissa on ollut astronominen kello keskiajalta lähtien, ja tämä nykyinen on järjestyksessään kolmas. Ensimmäinen kello rakennettiin 1300-luvulla, ja siinä oli muun muassa kullattu, liikkuva kukko, jota pidetään maailman ensimmäisenä automaattisesti toimivana vimpaimena. Seuraava kello rakennettiin 1600-luvulla ensimmäisen lakattua toimimasta. Se oli monella tapaa varsin mullistavan monimutkainen kello astronomisine laitteineen ja koristeineen, mutta lakkasi toimimasta vuoden 1788 paikkeilla ja seisoi kirkossa hiljaisena aina siihen saakka, kunnes vuonna 1838 Jean-Baptiste Schwilgué -niminen strasbourgilainen kelloseppä alkoi rakentaa uutta kelloa.

Schwilgué sekä hänen työryhmänsä työskentelivät kellon parissa viiden vuoden ajan. Tuona aikana he rakensivat hämmästyttävän monimutkaisen koneiston. Tästä on osoituksena muun muassa yllä olevassa kuvassa näkyvä ensimmäinen Gregoriaanisen kalenterin mukainen computus, eli mekaaninen laite pääsiäisen päivämäärien laskemiseen. Tämän lisäksi kellossa on muun muassa pyhimyskalenteri sekä kuun asentoa näyttävä laite.

Kellon erikoisuutena on lisäksi kaikki se, mitä tapahtuu joka päivä klo 12.30. Tällöin kelloa pääsee myös pikku maksusta katsomaan toiminnassa. Aluksi ylempänä näkyvä enkeli lyö vasaralla pientä kelloaan. Seuraavaksi kukko alkaa kiekua, toinen enkeli kääntää tiimalasinsa ympäri, ja viikatemies tulee esille. Hänen ohitseen kulkevat ihmisen elämänvaiheita symboloivat lapsi, teini, aikuinen ja vanhus. Lopuksi apostolien kulkue kulkee ohi Kristuksen, joka siunaa heistä jokaisen. Kellon rakentajien kristillinen arvomaailma ja kuoleman vääjäämättömyys näkyvät aika koskettavasti ja samalla sympaattisestikin mekaanisten hahmojen liikkeissä. YouTubesta löytyy myös video kellosta toiminnassa.

 

Kello siis sijaitsee Strasbourgin katedraalissa (Cathédrale Notre-Dame de Strasbourg tai Liebfrauenmünster zu Straßburg), joka on valehtelematta hienoimpia keskiaikaisia kirkkoja, joissa olen ikinä käynyt.  Katedraali on rakennettu vuosien 1277–1318 aikana. Monet kirjoittajat, heidän joukossaan Hugo ja Goethe ovat ihastelleet sen upeutta, eivätkä syyttä. 

Lisätietoja: 

Strasbourg.info: Cathedral

Cathédrale de Strasbourg

Oopperakummittelua

Tämän päivän puhutuin teatteriuutinen Suomessa lienee ollut Kansallisoopperan ilmoitus, jonka mukaan talo esittää Andrew Lloyd Webberin jättihitin The Phantom of the Opera vuonna 2015. Oopperan oman tiedotteen asiasta voi lukea täällä, One Night in Theatre -blogin raportin lehdistötiedotteesta puolestaan täällä. The Phantom of the Opera on pyörinyt ympäri maailmaa nyt huikeat 27 vuotta. Sen suosio on helppo ymmärtää. Tarina on universaali ja tunnettu versio kaunottaresta ja hirviöstä, ja ALW on onnistunut säveltämään tarttuvaa ja mahtipontista musiikkia. Itse näin teoksen Lontoossa viimeksi parisen vuotta sitten ollessani kaupungissa pienellä hermolomalla ystävieni kanssa. Viime keväänä puolestaan kävin katsomassa unkarilaisen version Budapestin Madach-teatterissa. Näiden kokemusteni perusteella olen varsin tyytyväinen siihen, että Kansallisooppera on tekemässä niin sanotun non-replica -production. Toisin sanoen lavalle ei vyörytetä komeaa mutta auttamattoman 80-lukulaista toisintoa alkuperäisproduktiosta, vaan taiteellinen työryhmä saa toteuttaa oman näkemyksensä (epäilen silti, että Really Useful Groupin tiukasti valvomana).

Romaanin kansi vuodelta 1920.

Phantom of the Operahan perustuu ranskalaisen, pääasiassa salapoliisiromaanien kirjoittamisessa kunnostautuneen Gaston Leroux'n (1868–1927) vuonna 1910 ilmestyneeseen romaaniin Le Fantôme de l'Opéra. Se julkaistiin alun perin jatkokertomuksena Le Gaulois -lehdessä, eikä saavuttanut mitenkään valtaisaa suosiota. Kirja on myöhemminkin jäänyt auttamattomasti siitä tehtyjen lukuisten elokuva- ja teatterisovitusten varjoon, mikä on itse asiassa sääli, koska kyseessä on varsin kiinnostava teos. Sen kautta pääsee kurkistamaan kiinnostavalla tavalla belle époquen Pariisiin ja sen oopperamaailmaan, ja saa samalla käsityksen kolikon kääntöpuolesta. Useimmat tarinan versiot  tuppaavat olemaan täysin älyttömiä tai sitten vähintäänkin hyvin perusteellisesti romantisoituja. Le Fantôme on tässä suhteessa hyvin erilainen kuin valtaosa siitä tehdyistä tulkinnoista (kenties Lon Chaneyn tähdittämää mykkäfilmiklassikkoa lukuun ottamatta) ja sen käsittelemät teemat monella tapaa moniulotteisempia, kuin myöhemmissä versioissa. Se on myös goottilaisen romaanin arkkityyppi: tapahtumat sijoittuvat Pariisin oopperaan ja etenkin sen katakombeihin, ja groteskin ja viattomuuden ristiriita näyttelee tarinassa merkittävää osaa. Leroux myös väittää romaanin esipuheessa tarinan olevan tosi, ja onkin saanut monet uskomaan tähän väitteeseen. Vanha englanninkielinen käännös löytyy netistäkin.

Päähenkilöiden (Phantom, Christine Daaë ja Raoul de Chagny, kirjassa myös salaperäinen Persialainen, joka ei musikaalissa esiinny) lisäksi tarinassa on erittäin merkittävässä roolissa itse rakennus, johon tapahtumat sijoittuvat – Pariisin Opera Garnier. Se on rakennettu vuosien 1861–1875 aikana ja saanut nykyisen nimensä arkkitehtinsa Charles Garnierin mukaan (alun perin sitä kutsuttiin nimellä Salle des Capucines). Rakennus kuuluu beaux-arts -tyylisuunnan kuuluisimpiin esimerkkeihin ja on antanut vaikutteita lukuisille ooppera- ja konserttitaloille ympäri maailman. Se rakennettiin erittäin vetiselle maaperälle, josta jouduttiin pumppaamaan pois valtavia vesimassoja. Rakennusteknisistä syistä vesi piti kuitenkin myös sisällyttää rakennuksen perustuksiin, joten tarinassa esiintyvä maanalainen järvi ei suinkaan ole tuulesta temmattu. Oopperatalon alla on myös lukuisia käytäviä ja sokkeloita, jotka tarjosivat aikanaan suojan Pariisin kommuunin (tai Ranskan neljännen vallankumouksen) joukoille. Sieltä löytyvät myös tallit aikoinaan esityksissä käytetyille hevosille,  Rakennus on myös kuuluisa valtavasta, kahdeksan tonnin painoisesta kattokruunusta, joka roikkuu katsomon yllä. Kruunu putosi ihan oikeastikin vuonna 1896 ja surmasi yhden yleisön jäsenen. Tätä tapahtumaa Gaston Leroux sovelsi legendaarisesti romaanissaan.

Nykyään Palais Garnier toimii ensisijaisesti balettiesitysten näyttämönä. Taloon pääsee kuitenkin myös vierailulle muuten vain, ja jos kaupungissa liikutte, suosittelen ehdottomasti käymään paikalla. Olin itse siellä vuosikausia sitten kun digikuvaus oli hädin tuskin keksitty, ja siksi tässä kuvituksena vain Wikimedia Commonsin kuvia. Talo on kuitenkin sisältä aivan huikaiseva ja häikäisevä, ja arkkitehtuurin ylettömiä yksityiskohtia – patsaita, kynttelikköjä, suuren portaikon katosta maailman menoa tarkkailevia muusia – tarkkailemalla saa kulumaan tovin jos toisenkin. Palais Garnier on avoinna vierailijoille ympäri vuoden; lippujen ostosta ja yksityiskohdista saa tarkempaa tietoa talon kotisivuilta. Odotan kiinnostuksella, millainen kuvaus tästä huikeasta rakennuksesta luodaan Kansallisoopperan lavalle!

Suuri portaikko

Suuri eteinen

Palais Garnier

Lisätietoja:


The Phantom of the Opera (musikaalin viralliset sivut)
Opera National de Paris: Palais Garnier
Parisian Field: The Genius of the Opera Ballet
Wikipedia: Gaston Leroux
Wikipedia: Palais Garnier

Kerepesi temető – eli jälleen yksi hautausmaa

 

Tervetuloa takaisin Hilpeään maailmanloppuun – kenties tämä kolmas yritys sanoo toden! Allekirjoittanut majailee tällä hetkellä Budapestissa, kuten toista blogiani lukeneet hyvin tietäväkin. Koska kaupunki on varsinainen huvipuisto ja ulkoilmamuseo jokaiselle fin de siècle -fanille, voisi suuren osan tuon puolen postauksista siirtää tänne. Syksyn ajan siis nämä kaksi blogia taitavat lomittua aika paljon, mutta ensi vuonna vaihtuu taas maisema.

Hilpeän maailmanlopun vähistä postauksista suuri osa sijoittuu hautausmaille, ja sellaisella alkaa tämä uusi yrityskin. Tällä kertaa kyseessä on Unkarin kansallinen hautausmaa, Kerepesi temető, jossa vaeltelin viime sunnuntaina tovin jos toisenkin. Syksyn värejä alkaa olla ilmassa ja illat ovat viileitä, mutta aurinko lämmittää vielä mukavasti. Hautausmaa oli – jos niin sopii sanoa – virkistävä päiväkävelyn kohde aihepiiristään huolimatta. Vaikka se on suurten teiden ympäröimä, vallitsee muurien sisällä ihmeellinen rauha, juuri sellainen, kuin vanhoille hautausmaille on ominaista.

 

Hautausmaa on perustettu vuonna 1847, ja se sijaitsee Józsefvárosin kaupunginosassa, itäisen rautatieaseman lähellä. Alue on valtava, ja vaikka siellä on paljon tyhjää, on se mielestäni hyvin verrattavissa Pére Lachaiseen tai Wienin päähautausmaahan. Alueelle on haudattu etenkin suuri joukko unkarilaisia kansallissankareita, vaikuttajia ja taiteilijoita (hautakivistä päätellen myös aivan valtava määrä tohtoreita...). Näin turistin näkökulmasta se on kuitenkin ennen kaikkea valtava puistoalue, josta löytyy niin hyvin hoidettuja, siistejä hautoja kuin metsittyneitä ja unohtuneitakin. Hautausmaan toisessa päässä on laaja alue, joka on saanut kasvaa melko vapaasti. Pensaiden, puiden ja murattiköynnösten alla nököttää hautakivi ja -patsas jos toinenkin; joskus vain aivan viereen menemällä pystyy edes erottamaan, että kasvien alla on jotakin. Kävelylläni minua tuli myös vastaan kettu, mutta se oli minua vikkelämpi ja kuva jäi ottamatta.

 

Hautausmaa on periaatteessa kävelymatkan päässä ydinkeskustasta, mutta reitti sinne ei ole kaikkein viehättävin. Julkisilla paikalle pääse kätevimmin metrolinjalla 2 (keskustasta Örs vezér teren suuntaan). Lähin pysäkki on Kéleti palyaudvar eli Itäinen rautatieasema, josta hautausmaalle on parinsadan metrin kävelymatka.

Täällä odotellaan...

Lisätietoja englanniksi mm. Wikipediasta ja A View on Cities -sivustolta.

Hautausmaa pyramidin varjossa

Yksi Rooman kenties piilotetumpia kuuluisia nähtävyyksiä on protestanttinen, tai oikeastaan ei-katolinen, hautausmaa, Cimitero acattolico. Se on helppo löytää vieressä kohoavan Cestinuksen pyramidin vuoksi, mutta vahingossa paikalle ei eksy, siksi hyvin puusto ja kiviaidat sen kätkevät. Kaltaisilleni hautausmaabongareille se on kuitenkin ehdoton must-see.

Varhaisin hauta, joka alueelta tiedetään, on vuodelta 1738. Erityisesti 1700- ja 1800-lukujen aikana hautausmaalta saivat viimeisen leposijansa lukuisat Roomassa asuvat ulkomaalaiset, joista osa oli kaupungin asukkaita, osa vierailijoita ja väliaikaisia asukkaita. Joukossa ovat muun muassa runoilija Goethen poika, mutta kuuluisimmat lienevät runoilijat John Keats, Percy Bysshe Shelley ja Edward John Trelawny. Heidän valkoiset hautakivensä kohoavat vihreän nurmikon keskeltä aivan kuin olisivat joutuneet paikalle vahingossa.

Hautausmaa on myös koti lukuisille kissoille, joita makoilee ja kuljeskelee hautakivien lomassa ja joita myös paikallinen hyväntekeväisyysyhdistys ruokkii.

Itse hautamonumenteista, joista monikin on upea, on ehdottomasti kuuluisin amerikkalaisen kuvanveistäjän William Storyn vaimolleen Emelynille 1894 veistämä, nimellä Angel of Grief tunnettu patsas. Patsaasta on useita kopioita etenkin Pohjois-Amerikassa, mutta suurelle osalle ainakin suomalaisista hautaenkeli lienee tuttu Nightwishin levynkannesta, ja eiköhän Evanescencekin ja muutama muukin yhtye käyttänyt sitä. Jo itkevän enkelin takia hautausmaa on käymisen arvoinen!

Ehkä koskettavin kivi hautausmaalla kuitenkin on vain 16-vuotiaana Tiberiin hukkuneen Rosa Bathurstin hauta. Hänen isänsä oli aikanaan kadonnut mystisesti suorittaessaan salaista tehtävää Wienissä, ja tytön kohtaloksi koitui pillastunut hevonen ja virtaava joki. Koko tarina on kerrottuna hänen hautakivessään, missä myös lukee:

 Reader, whoever thou art, 
who may pause to peruse this tale of sorrows, 
let this awful lesson of the instability of human happiness 
sink deep in thy mind. 
If thou art young and lovely built not thereon, 
for she who sleeps in death under thy feet, 
was the loveliest flower, ever cropt in its bloom.

Percy Shelleyn tiedetään sanoneen, että protestanttinen hautausmaa on niin kaunis, että ajatus tulemisesta haudatuksi sinne saattaa saada vierailijan kaipaamaan kuolemaa. Shelleyn näkemykseen on helppo yhtyä; harva vierailemani paikka on ollut yhtä kaunis, hiljainen ja rauhoittava näennäisen synkästä teemastaan huolimatta. Luulen, että täällä levätään rauhassa.

 Lisätietoja (sekä englanniksi että italiaksi): http://www.protestantcemetery.it/

Ladyn tyyli

Pitkän aikomisen jälkeen kävimme Mme Zalan kanssa lopultakin viikonloppuna katsomassa Museokeskus Vapriikissa Ladyn tyyli -näyttelyn. Kyseessä on kertakaikkisen lumoava katsaus yhden varsin erikoislaatuisen ihmisen elämäntyöstä yhdistettynä upeisiin vaatteisiin, kenkiin ja asusteisiin 1850-1950-luvuilta.

Kuva: Lady Ostapeck

Näyttely esittelee vierailleen amerikansuomalaisen valokuvaajan Lady Ostapeckin, joka taitaa olla kaikkien neo-viktoriaanien esiäiti ja kruunaamaton kuningatar. Amerikassa vuonna 1918 syntynyt ja kasvanut Lady O., jonka suomenkielinen nimi on "unohtunut", oli nuorena töissä retusoijana valokuvaliikkeessä. Ostettuaan talon maalta 1960-luvulla hän ryhtyi ottamaan kyläläisistä valokuvia vanhalla Korona View -paljekamerallaan. Näitä muotokuvia varten hän on pukenut kuvattavansa vintagevaatteisiin ja luonut sopivan tunnelman niinikään omistamillaan vanhoilla esineillä. Ladyn itsensä mukaan tärkeintä on löytää ihmisen salaisimmat toiveet ja hänen sielunsa; vanhojen vaatteiden, huonekalujen ja esineiden keskellä he uskaltavat olla sitä, mitä haaveilevat olevansa.

Kuva: Lady Ostapeck

Näyttelyssä on uskomattoman hieno, miltei unenomainen tunnelma. Valokuvissa tavalliset ihmiset ovat muuttuneet toisiksi: romaanien ja historian hahmoiksi, ja kuitenkin jokainen heistä näyttää itseltään, jokaisella tuntuu olevan tarina kerrottavanaan. Lady Ostapeckin valokuvat ovat ylistyslaulu haaveille ja historialle, kadonneelle maailmalle, joka on silti yhä olemassa. Samalla näyttely on informattivinen ja kiehtova katsaus jokaiselle muodin historiasta kiinnostuneelle - sekä ainakin itselleni aikamoinen inspiraatioruiske ompeluharrastuksen elvyttämiselle.

Näyttely on avoinna 18.3.2012 asti. Kannattaa käydä!

Vampyyrit lakeuksilla

En tiedä, tunteeko nykyinen populaarikulttuurimme viktoriaanisempaa hahmoa kuin vampyyri. TV-sarjat, elokuvat ja kirjakauppojen hyllyt pullistelevat toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän kimmeltäviä pitkähampaita, ja vaikka modernisaatio on monissa tapauksissa saanut jonkinmoisen yliotteen tästä öisestä olennosta, ovat sen juuret silti tiukasti menneisyydessä. Erilaisia vampyyrin kaltaisia olentoja on esiintynyt eurooppalaisessa kansanperinteessä aina, mutta nykyisenkaltaisen muotonsa vampyyrit saivat vasta romantiikan ajan kirjallisuuden seurauksena. Tästä perinteestä samoin kuin itäeurooppalaisista uskomuksista Bram Stoker sitten kehitteli Draculansa, joka on meidän päiviimme saakka ollut oikea vampyyrin prototyyppi.

Minua vampyyrit ovat aina kiehtoneet juurikin vanhassa muodossaan, vaikka toki moni uudempikin tulkinta (kuten Buffy!) on vallan mainio. Yksi on kuitenkin ollut itselleni aina yli muiden, nimittäin Tanz der Vampire, vuonna 1997 Wienissä ensi-iltansa saanut musikaali, jonka musiikin on säveltänyt Jim Steinman, libreton kirjoittanut Michael Kunze ja alkuperäisversion ohjannut itse Roman Polanski. Teos perustuu Polanskin vuonna 1967 ilmestyneeseen maanmainioon elokuvaan The Fearless Vampire Killers, or Pardon Me But Your Teeth Are in My Neck. Teos on ollut vuosikausia valtavan suosittu erityisesti Keski-Euroopassa, ja nyt se on saanut Pohjoismaiden ensi-iltansa Seinäjoen kaupunginteatterissa.

Sarah ja kreivi von Krolock (Raili Raitala ja Jyri Lahtinen). Kuva Ari Ijäs / Seinäjoen Kaupunginteatteri

Musikaalin tarina on verrattain yksinkertainen. Omalaatuinen mutta työstään perin innostunut vampyrologian professori Abronsius ja hänen nuori assistenttinsa Alfred saapuvat transilvanialaiseen pikkukylään etsimään todisteita vampyyrien olemassaolosta. He päätyvät paikalliseen majataloon, jonka asiakkaat ovat kovin innostuneita valkosipulista, mutta kieltävät tarmokkaasti asialla olevan mitään tekemistä vampyyrien kanssa. Alfred rakastuu majatalon isäntäparin kauniiseen tyttäreen nimeltä Sarah, mutta pian käy ilmi, että myös vampyyrikreivi von Krolock on iskenyt tyttöön silmänsä. Yksitoikkoiseen elämäänsä kyllästynyt Sarah lähtee kreiviltä kutsun saatuaan tämän linnaan, jonne Abronsius ja Alfred tyttöä seuraavat. Heidän tarkoituksenaan on tehdä loppu kreivistä ja pelastaa maailma vampyyreiltä, mutta kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan.

Alfred ja professori Abronsius (Ville Salonen ja Esa Ahonen). Kuva Ari Ijäs / Seinäjoen Kaupunginteatteri

Vampyyrien tanssi on ennen kaikkea aikuisten satu, joka leikittelee kauhugenren ja musikaalien kliseillä. Toisaalta se käsittelee myös vakavampia aiheita: seksuaalista heräämistä, vapaudenkaipuuta sekä ihmisten pohjatonta ahneutta. Musikaalin maailma ei ole mustavalkoinen. Tarinassa pahuus ei ole yksiselitteisen pahaa eikä hyvyys hyvää, vaan sadun keinoin katsojan silmille tuodaan ihmismielen koko kirjo. Samalla yllättävä ja monin paikoin suorastaan hervoton huumori rikkovat teemojen vakavuutta ja saavat katsojan kyseenalaistamaan myös omat tunteensa.

Seinäjoen kaupunginteatterin versio Vampyyrien tanssista tekee teokselle oikeutta kaikin mahdollisin tavoin. Olli-Matti Oinosen ohjauksessa tekstistä on otettu irti mitä vain voi: hahmot ovat luontevia ja moniulotteisia ja niin tarinan hilpeät kuin synkeätkin sävyt näyttäytyvät kiehtovina ja ajatuksia herättävinä. Musikaalin ylöspano on myös tavattoman kaunis. Marjatta Kuivaston lavasteet saavat transilvanialaisen majatalon samoin kuin kreivin jylhän linnan heräämään henkiin, ja Leena Rintalan suunnittelemat upeat puvut tekevät yön olennoista kammottavan kauniita. Marika Hakolan suomennos on ylivoimaisesti paras suomalaisessa teatterissa koskaan kuulemani. Läpisävelletyn musikaalin libreton sisältö noudattelee hämmästyttävän uskollisesti alkuperäistekstiä ollen samalla kaunista, runollista ja luontevaa suomea.

Kreivi von Krolock (Jyri Lahtinen). Kuva Ari Ijäs / Seinäjoen Kaupunginteatteri

Produktio on myös näyttelijöiden juhlaa. Teatteri on onnistunut roolituksessa suorastaan hämmästyttävän hyvin, sillä Vampyyrien tanssi vaatii esiintyjiltään paljon. Baritoni Jyri Lahtisen kreivi von Krolock on kauhuelokuvista esikuvansa saanut yön valtias, joka on samanaikaisesti julma ja herkkä byronilainen herrasmiesvampyyri sekä filosofinen ja ikuiseen elämäänsä kyllästynyt kyynikko. Lahtinen on upeaääninen laulaja, jonka tekniikka taipuu erinomaisesti roolin vaatimuksiin. Mezzosopraano Raili Raitala tekee Sarah'sta itsetietoisen, viehättävän ja tarmokkaan nuoren tytön, joka on valmis vaikka tuhoutumaan saadakseen unelmansa. On yön tahto, että sille antaudun hän laulaa, ja saa katsojan haluamaan seurata itseään. Tenori Ville Salonen on kouriintuntuvan sympaattinen naiivina ja hyväntahtoisena Alfredina, joka on joutunut hieman liian paljon rohkeutta vaativaan tilanteeseen. Salosen kaunis ja ilmeikäs lauluääni on silkka hunajaa. Esa Ahonen on mitä mainioin eksentrisenä professori Abronsiuksena. Paitsi että hän on niin ikään erinomainen laulaja, jonka artikulaatio ei puuroudu silloinkaan kun katsoja ei enää tahdo pysyä vauhdissa mukana, on hän myös koomikonkyvyiltään ilmiömäinen.

Vampyyrien tanssin parin viikon takainen ensi-ilta oli kokemuksena anutlaatuinen. Vastaavanlaista hurmiota en ole suomalaisessa teatterissa aikaisemmin kokenut – yleisö hihkui ja hurrasi ja aplodeerasi seisaaltaan, eikä olisi halunnut päästää esiintyjiä lavalta. Hauskaa oli myös katsella yleisön pukeutumista, sillä teemavärit musta ja punainen pitsillä ja muulla sellaisella koristettuna olivat ilahduttavan hyvin edustettuna. Liput seuraavaan kertaan on jo ostettu, enkä voi kuin suositella teosta kaikille jotka pitävät hyvästä musiikista, goottiromantiikasta ja tarunhohteesta.

(Ja hei katsokaa nyt, mukana on vampyyri, joka antaa tytölle lahjaksi Minna Parikan saappaat! :D )

Sarah (Raili Raitala). Kuva Ari Ijäs / Seinäjoen Kaupunginteatteri

Lisälukemista:
Seinäjoen Kaupunginteatteri
Eclipsis.org - Tanz der Vampire (suomeksi)
Michael Kunzen kotisivut (englanniksi)

Henkiä valokuvissa

Törmäsin netissä taannoin termiin spirit photography, joka lienee suomeksi käännettynä jotain sentapaista kuin henkivalokuvaus. Koska valokuvauksen historia on kiinnostanut minua aina, samoin kuin 1800-luvun lopun tekniset keksinnöt ja etenkin ihmisten tapa käsitellä niitä, piti lisää tietenkin selvittää.

Valokuvaus itsessäänhän sai alkunsa 1840-luvulla, jolloin dagerrotypioita alettiin valmistaa. Samoihin aikoihin spiritualismin suosio alkoi kasvaa valtavasti - sen harjoittajien tavoitteena oli todistaa, että ihmisillä on kuoleman jälkeen eloon jäävä sielu. Nämä kaksi asiaa yhdistyivät ensimmäisen kerran bostonilaisen miehen nimeltä William H. Mumler, jonka kollegastaan ottamassa valokuvassa näkyi aavemainen toisen ihmisen hahmo. Tämä aiheutti valtavan hälinän ympäri maailman, ja Mumler alkoi markkinoida itseään valokuvaajana, joka pysti saamaan yhteyden jo kuolleisiin ja ikuistamaan nämä valokuviinsa.

Kuva täältä.

Mumler sai toki osakseen kritiikkiäkin, erityisesti amerikkalaisilta ammattivalokuvaajilta, jotka suhtautuivat hänen löytöönsä vähintäänkin skeptisesti, ja parin vuoden kuluttua hän joutui syytteeseen petoksesta, sillä hänen kuviensa "henget" tunnistettiin eläviksi bostonilaisiksi. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt henkivalokuvauksen suosion jatkumista. Amerikan sisällissodan jälkeen ihmiset etsivät epätoivoisesti todistetta siitä, että heidän sodassa kaatuneet läheisensä saattoivat yhä olla läsnä. Euroopassa esimerkiksi lehti nimeltä The Photographic Journal of London julkaisi aiheesta hyvin innostuneen artikkelin, vaikka kehottikin suhtautumaan ilmiöön varauksella. Lehden mukaan mikään ilmiö ei voisi herättää syvempää kiinnostusta kuin tämä uusi löytö.

Niin sanottua suurta yleisöä henkien esiintyminen valokuvissa kiinnosti, mutta ei varsinaisesti järkyttänyt. Monet pitivät sitä todisteena siitä, että heidän uskonsa spiritualismiin oli oikeutettua - että kuolleisiin ihmisiin on todella mahdollista saada yhteys. Yleensä henkivalokuvaus ja spiritualismi ovat olleet suosittuja sotien jälkeen ihmisten menetettyä paljon ystäviään ja sukulaisiaan: 1860-luvun jälkeen muun muassa molemmat maailmansodat ovat saaneet aikaiseksi kiinnostuksen lisääntymistä. Poikkeuksen tähän taitaa kuitenkin tehdä nykyaika. Kaikenlaisten aaveita jahtaavien seurojen lisäksi muun muassa televisiossahan tulee tällä hetkellä ties mitä meedio-ohjelmia. Vaikka niille on ainakin minun aina hyvin helppo naureskella, kertovat ne toisaalta hauskalla tavalla siitä, että ihmisten tarve saada yhteys haudan tuolle puolelle tuntuu jatkuvan aina vaan.

Lähteitä ja lisäluettavaa:

Ghosts on Film (erilaisia aiheeseen liittyviä valokuvia ja tarinoita niiden takana)
Photographic Resource Center at Boston University
History of Spirit Photography
The Esoteric's Blog
Beyond the Grave: A Brief History of Spirit Photography
Jack and Beverly's Spirit Photographs
Museum of Hoaxes: William Mumler's Spirit Photography

Highgate

Taannoisella Lontoon-matkallani oli pääasiallisena tavoitteena muu kuin nähtävyyksien katselu (kyllä, Mme Floren on emansipoituneena naisena todettava olleensa kaupungissa työasioissa), mutta Highgaten hautausmaan olin päättänyt nähdä. Vanhojen hautakivien, enkelipatsaiden, suurten lehtipuiden ja kaikkialle tiensä löytäneen muratin luoma huikean vihreä, epätodellinen maailma oli hieman pidemmän metromatkan ja sen jälkeisen eksymisen arvoista.

Highgate on avattu vuonna 1839 yhdessä kuuden muun keskustan ulkopuolisen hautausmaan (tunnetaan nimellä The Magnificient Seven) kanssa, ja halki vuosisadan se oli Lontoon tärkeimpiä hautausmaita. Viktoriaanisen Englannin suorastaan intoutunut – ja monella tapaa myös hyvin romanttinen – suhtautuminen kuolemaan näkyy hautausmaalla selvästi. Patsaat ovat sentimentaalisia ja koristeellisia, osa rakennelmista jopa mahtipontisia. Highgateen on haudattu joukko kuuluisia englantilaisia, joista itselleni jäi mieleen erityisesti Cruftsin koiranäyttelyn perustajan Chales Cruftin hauta. Sitä koristi luonnollisesti koirapatsas, vaikka oppaamme mukaan herra Cruft oli täysin kissaihminen. Kuuluisin Highgateen haudattu henkilö lienee Karl Marx.

Hautausmaan vanhempi länsiosa pääsi 1900-luvulla villiintymään ja kasvamaan täysin umpeen. Suuremmissa mausoleumeissa pesi lintuja ja niiden ikkunat rikottiin. Tämän vuoksi hautausmaata hoitamaan perustettiin Friends of Highgate Cemetery Trust, joka ensin perkasi sen esille (kaltaisteni romantikkojen onneksi ei kuitenkaan liian huolellisesti) ja nykyään huolehtii siitä ja järjestää opastettuja kierroksia. Länsiosaa hautausmaasta ei itse asiassa pääse kiertämään muuten kuin oppaan seurassa, mutta tätä ei kannata pelästyä, sillä ainakin meidän saamamme opastus oli viihdyttävää, yksityiskohtaista ja asiantuntevaa.

Nykyään Highgate on kuuluisa myös siellä 1970-luvulla riekkuneen vampyyrin takia. Eräs 1960-luvun lopulla hautausmaalla aikaansa viettäneen okkultistiryhmän jäsen väitti nähneensä hautojen välissä vaeltelevan harmaan hahmon, ja myöhemmin samankaltaisia kertomuksia kuultiin muiltakin. Kaksi vampyyrin nähnyttä herraa päätti lopulta – keskenään kilpaillen – järjestää vampyyrinmetsästysyön Highgatessa, mikä aiheutti suuren mediakohun. Ilmeisesti molemmat väittävät yhä olevansa ainoita oikeita manaajia, ja molemmat jatkavat yliluonnollisten ilmiöiden tutkimista. Mies parat – heidän olisi todellakin pitänyt syntyä sata vuotta aikaisemmin!


Highgaten lähin metroasema on Archway, mistä itse hautausmaalle on reilun kymmenen minuutin kävelymatka. Opastettuja kierroksia länsiosaan järjestetään arkipäivisin klo 14 ja viikonloppuisin vuodenajasta riippuen hieman useammin. Kierroksen hinta on £5 ja kesto tunnin luokkaa.


Dark Destiny
Friends of Highgate Cemetery
Wikipedia: Highgate Cemetery
Wikipedia: Highgate Vampire