Hilpeä maailmanloppu: Pariisi

Tämän päivän puhutuin teatteriuutinen Suomessa lienee ollut Kansallisoopperan ilmoitus, jonka mukaan talo esittää Andrew Lloyd Webberin jättihitin The Phantom of the Opera vuonna 2015. Oopperan oman tiedotteen asiasta voi lukea täällä, One Night in Theatre -blogin raportin lehdistötiedotteesta puolestaan täällä. The Phantom of the Opera on pyörinyt ympäri maailmaa nyt huikeat 27 vuotta. Sen suosio on helppo ymmärtää. Tarina on universaali ja tunnettu versio kaunottaresta ja hirviöstä, ja ALW on onnistunut säveltämään tarttuvaa ja mahtipontista musiikkia. Itse näin teoksen Lontoossa viimeksi parisen vuotta sitten ollessani kaupungissa pienellä hermolomalla ystävieni kanssa. Viime keväänä puolestaan kävin katsomassa unkarilaisen version Budapestin Madach-teatterissa. Näiden kokemusteni perusteella olen varsin tyytyväinen siihen, että Kansallisooppera on tekemässä niin sanotun non-replica -production. Toisin sanoen lavalle ei vyörytetä komeaa mutta auttamattoman 80-lukulaista toisintoa alkuperäisproduktiosta, vaan taiteellinen työryhmä saa toteuttaa oman näkemyksensä (epäilen silti, että Really Useful Groupin tiukasti valvomana).

Romaanin kansi vuodelta 1920.

Phantom of the Operahan perustuu ranskalaisen, pääasiassa salapoliisiromaanien kirjoittamisessa kunnostautuneen Gaston Leroux'n (1868–1927) vuonna 1910 ilmestyneeseen romaaniin Le Fantôme de l'Opéra. Se julkaistiin alun perin jatkokertomuksena Le Gaulois -lehdessä, eikä saavuttanut mitenkään valtaisaa suosiota. Kirja on myöhemminkin jäänyt auttamattomasti siitä tehtyjen lukuisten elokuva- ja teatterisovitusten varjoon, mikä on itse asiassa sääli, koska kyseessä on varsin kiinnostava teos. Sen kautta pääsee kurkistamaan kiinnostavalla tavalla belle époquen Pariisiin ja sen oopperamaailmaan, ja saa samalla käsityksen kolikon kääntöpuolesta. Useimmat tarinan versiot tuppaavat olemaan täysin älyttömiä tai sitten vähintäänkin hyvin perusteellisesti romantisoituja. Le Fantôme on tässä suhteessa hyvin erilainen kuin valtaosa siitä tehdyistä tulkinnoista (kenties Lon Chaneyn tähdittämää mykkäfilmiklassikkoa lukuun ottamatta) ja sen käsittelemät teemat monella tapaa moniulotteisempia, kuin myöhemmissä versioissa. Se on myös goottilaisen romaanin arkkityyppi: tapahtumat sijoittuvat Pariisin oopperaan ja etenkin sen katakombeihin, ja groteskin ja viattomuuden ristiriita näyttelee tarinassa merkittävää osaa. Leroux myös väittää romaanin esipuheessa tarinan olevan tosi, ja onkin saanut monet uskomaan tähän väitteeseen. Vanha englanninkielinen käännös löytyy netistäkin.

Päähenkilöiden (Phantom, Christine Daaë ja Raoul de Chagny, kirjassa myös salaperäinen Persialainen, joka ei musikaalissa esiinny) lisäksi tarinassa on erittäin merkittävässä roolissa itse rakennus, johon tapahtumat sijoittuvat – Pariisin Opera Garnier. Se on rakennettu vuosien 1861–1875 aikana ja saanut nykyisen nimensä arkkitehtinsa Charles Garnierin mukaan (alun perin sitä kutsuttiin nimellä Salle des Capucines). Rakennus kuuluu beaux-arts -tyylisuunnan kuuluisimpiin esimerkkeihin ja on antanut vaikutteita lukuisille ooppera- ja konserttitaloille ympäri maailman. Se rakennettiin erittäin vetiselle maaperälle, josta jouduttiin pumppaamaan pois valtavia vesimassoja. Rakennusteknisistä syistä vesi piti kuitenkin myös sisällyttää rakennuksen perustuksiin, joten tarinassa esiintyvä maanalainen järvi ei suinkaan ole tuulesta temmattu. Oopperatalon alla on myös lukuisia käytäviä ja sokkeloita, jotka tarjosivat aikanaan suojan Pariisin kommuunin (tai Ranskan neljännen vallankumouksen) joukoille. Sieltä löytyvät myös tallit aikoinaan esityksissä käytetyille hevosille, Rakennus on myös kuuluisa valtavasta, kahdeksan tonnin painoisesta kattokruunusta, joka roikkuu katsomon yllä. Kruunu putosi ihan oikeastikin vuonna 1896 ja surmasi yhden yleisön jäsenen. Tätä tapahtumaa Gaston Leroux sovelsi legendaarisesti romaanissaan.

Nykyään Palais Garnier toimii ensisijaisesti balettiesitysten näyttämönä. Taloon pääsee kuitenkin myös vierailulle muuten vain, ja jos kaupungissa liikutte, suosittelen ehdottomasti käymään paikalla. Olin itse siellä vuosikausia sitten kun digikuvaus oli hädin tuskin keksitty, ja siksi tässä kuvituksena vain Wikimedia Commonsin kuvia. Talo on kuitenkin sisältä aivan huikaiseva ja häikäisevä, ja arkkitehtuurin ylettömiä yksityiskohtia – patsaita, kynttelikköjä, suuren portaikon katosta maailman menoa tarkkailevia muusia – tarkkailemalla saa kulumaan tovin jos toisenkin. Palais Garnier on avoinna vierailijoille ympäri vuoden; lippujen ostosta ja yksityiskohdista saa tarkempaa tietoa talon kotisivuilta. Odotan kiinnostuksella, millainen kuvaus tästä huikeasta rakennuksesta luodaan Kansallisoopperan lavalle!