Vampyyrit lakeuksilla

En tiedä, tunteeko nykyinen populaarikulttuurimme viktoriaanisempaa hahmoa kuin vampyyri. TV-sarjat, elokuvat ja kirjakauppojen hyllyt pullistelevat toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän kimmeltäviä pitkähampaita, ja vaikka modernisaatio on monissa tapauksissa saanut jonkinmoisen yliotteen tästä öisestä olennosta, ovat sen juuret silti tiukasti menneisyydessä. Erilaisia vampyyrin kaltaisia olentoja on esiintynyt eurooppalaisessa kansanperinteessä aina, mutta nykyisenkaltaisen muotonsa vampyyrit saivat vasta romantiikan ajan kirjallisuuden seurauksena. Tästä perinteestä samoin kuin itäeurooppalaisista uskomuksista Bram Stoker sitten kehitteli Draculansa, joka on meidän päiviimme saakka ollut oikea vampyyrin prototyyppi.

Minua vampyyrit ovat aina kiehtoneet juurikin vanhassa muodossaan, vaikka toki moni uudempikin tulkinta (kuten Buffy!) on vallan mainio. Yksi on kuitenkin ollut itselleni aina yli muiden, nimittäin Tanz der Vampire, vuonna 1997 Wienissä ensi-iltansa saanut musikaali, jonka musiikin on säveltänyt Jim Steinman, libreton kirjoittanut Michael Kunze ja alkuperäisversion ohjannut itse Roman Polanski. Teos perustuu Polanskin vuonna 1967 ilmestyneeseen maanmainioon elokuvaan The Fearless Vampire Killers, or Pardon Me But Your Teeth Are in My Neck. Teos on ollut vuosikausia valtavan suosittu erityisesti Keski-Euroopassa, ja nyt se on saanut Pohjoismaiden ensi-iltansa Seinäjoen kaupunginteatterissa.


Sarah ja kreivi von Krolock (Raili Raitala ja Jyri Lahtinen). Kuva Ari Ijäs / Seinäjoen Kaupunginteatteri


Musikaalin tarina on verrattain yksinkertainen. Omalaatuinen mutta työstään perin innostunut vampyrologian professori Abronsius ja hänen nuori assistenttinsa Alfred saapuvat transilvanialaiseen pikkukylään etsimään todisteita vampyyrien olemassaolosta. He päätyvät paikalliseen majataloon, jonka asiakkaat ovat kovin innostuneita valkosipulista, mutta kieltävät tarmokkaasti asialla olevan mitään tekemistä vampyyrien kanssa. Alfred rakastuu majatalon isäntäparin kauniiseen tyttäreen nimeltä Sarah, mutta pian käy ilmi, että myös vampyyrikreivi von Krolock on iskenyt tyttöön silmänsä. Yksitoikkoiseen elämäänsä kyllästynyt Sarah lähtee kreiviltä kutsun saatuaan tämän linnaan, jonne Abronsius ja Alfred tyttöä seuraavat. Heidän tarkoituksenaan on tehdä loppu kreivistä ja pelastaa maailma vampyyreiltä, mutta kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan.


Alfred ja professori Abronsius (Ville Salonen ja Esa Ahonen). Kuva Ari Ijäs / Seinäjoen Kaupunginteatteri


Vampyyrien tanssi on ennen kaikkea aikuisten satu, joka leikittelee kauhugenren ja musikaalien kliseillä. Toisaalta se käsittelee myös vakavampia aiheita: seksuaalista heräämistä, vapaudenkaipuuta sekä ihmisten pohjatonta ahneutta. Musikaalin maailma ei ole mustavalkoinen. Tarinassa pahuus ei ole yksiselitteisen pahaa eikä hyvyys hyvää, vaan sadun keinoin katsojan silmille tuodaan ihmismielen koko kirjo. Samalla yllättävä ja monin paikoin suorastaan hervoton huumori rikkovat teemojen vakavuutta ja saavat katsojan kyseenalaistamaan myös omat tunteensa.

Seinäjoen kaupunginteatterin versio Vampyyrien tanssista tekee teokselle oikeutta kaikin mahdollisin tavoin. Olli-Matti Oinosen ohjauksessa tekstistä on otettu irti mitä vain voi: hahmot ovat luontevia ja moniulotteisia ja niin tarinan hilpeät kuin synkeätkin sävyt näyttäytyvät kiehtovina ja ajatuksia herättävinä. Musikaalin ylöspano on myös tavattoman kaunis. Marjatta Kuivaston lavasteet saavat transilvanialaisen majatalon samoin kuin kreivin jylhän linnan heräämään henkiin, ja Leena Rintalan suunnittelemat upeat puvut tekevät yön olennoista kammottavan kauniita. Marika Hakolan suomennos on ylivoimaisesti paras suomalaisessa teatterissa koskaan kuulemani. Läpisävelletyn musikaalin libreton sisältö noudattelee hämmästyttävän uskollisesti alkuperäistekstiä ollen samalla kaunista, runollista ja luontevaa suomea.


Kreivi von Krolock (Jyri Lahtinen). Kuva Ari Ijäs / Seinäjoen Kaupunginteatteri


Produktio on myös näyttelijöiden juhlaa. Teatteri on onnistunut roolituksessa suorastaan hämmästyttävän hyvin, sillä Vampyyrien tanssi vaatii esiintyjiltään paljon. Baritoni Jyri Lahtisen kreivi von Krolock on kauhuelokuvista esikuvansa saanut yön valtias, joka on samanaikaisesti julma ja herkkä byronilainen herrasmiesvampyyri sekä filosofinen ja ikuiseen elämäänsä kyllästynyt kyynikko. Lahtinen on upeaääninen laulaja, jonka tekniikka taipuu erinomaisesti roolin vaatimuksiin. Mezzosopraano Raili Raitala tekee Sarah'sta itsetietoisen, viehättävän ja tarmokkaan nuoren tytön, joka on valmis vaikka tuhoutumaan saadakseen unelmansa. On yön tahto, että sille antaudun hän laulaa, ja saa katsojan haluamaan seurata itseään. Tenori Ville Salonen on kouriintuntuvan sympaattinen naiivina ja hyväntahtoisena Alfredina, joka on joutunut hieman liian paljon rohkeutta vaativaan tilanteeseen. Salosen kaunis ja ilmeikäs lauluääni on silkka hunajaa. Esa Ahonen on mitä mainioin eksentrisenä professori Abronsiuksena. Paitsi että hän on niin ikään erinomainen laulaja, jonka artikulaatio ei puuroudu silloinkaan kun katsoja ei enää tahdo pysyä vauhdissa mukana, on hän myös koomikonkyvyiltään ilmiömäinen.

Vampyyrien tanssin parin viikon takainen ensi-ilta oli kokemuksena anutlaatuinen. Vastaavanlaista hurmiota en ole suomalaisessa teatterissa aikaisemmin kokenut – yleisö hihkui ja hurrasi ja aplodeerasi seisaaltaan, eikä olisi halunnut päästää esiintyjiä lavalta. Hauskaa oli myös katsella yleisön pukeutumista, sillä teemavärit musta ja punainen pitsillä ja muulla sellaisella koristettuna olivat ilahduttavan hyvin edustettuna. Liput seuraavaan kertaan on jo ostettu, enkä voi kuin suositella teosta kaikille jotka pitävät hyvästä musiikista, goottiromantiikasta ja tarunhohteesta.

(Ja hei katsokaa nyt, mukana on vampyyri, joka antaa tytölle lahjaksi Minna Parikan saappaat! :D )


Sarah (Raili Raitala). Kuva Ari Ijäs / Seinäjoen Kaupunginteatteri


Lisälukemista:
Seinäjoen Kaupunginteatteri
Eclipsis.org - Tanz der Vampire (suomeksi)
Michael Kunzen kotisivut (englanniksi)

Henkiä valokuvissa

Törmäsin netissä taannoin termiin spirit photography, joka lienee suomeksi käännettynä jotain sentapaista kuin henkivalokuvaus. Koska valokuvauksen historia on kiinnostanut minua aina, samoin kuin 1800-luvun lopun tekniset keksinnöt ja etenkin ihmisten tapa käsitellä niitä, piti lisää tietenkin selvittää.

Valokuvaus itsessäänhän sai alkunsa 1840-luvulla, jolloin dagerrotypioita alettiin valmistaa. Samoihin aikoihin spiritualismin suosio alkoi kasvaa valtavasti - sen harjoittajien tavoitteena oli todistaa, että ihmisillä on kuoleman jälkeen eloon jäävä sielu. Nämä kaksi asiaa yhdistyivät ensimmäisen kerran bostonilaisen miehen nimeltä William H. Mumler, jonka kollegastaan ottamassa valokuvassa näkyi aavemainen toisen ihmisen hahmo. Tämä aiheutti valtavan hälinän ympäri maailman, ja Mumler alkoi markkinoida itseään valokuvaajana, joka pysti saamaan yhteyden jo kuolleisiin ja ikuistamaan nämä valokuviinsa.

Mumler sai toki osakseen kritiikkiäkin, erityisesti amerikkalaisilta ammattivalokuvaajilta, jotka suhtautuivat hänen löytöönsä vähintäänkin skeptisesti, ja parin vuoden kuluttua hän joutui syytteeseen petoksesta, sillä hänen kuviensa "henget" tunnistettiin eläviksi bostonilaisiksi. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt henkivalokuvauksen suosion jatkumista. Amerikan sisällissodan jälkeen ihmiset etsivät epätoivoisesti todistetta siitä, että heidän sodassa kaatuneet läheisensä saattoivat yhä olla läsnä. Euroopassa esimerkiksi lehti nimeltä The Photographic Journal of London julkaisi aiheesta hyvin innostuneen artikkelin, vaikka kehottikin suhtautumaan ilmiöön varauksella. Lehden mukaan mikään ilmiö ei voisi herättää syvempää kiinnostusta kuin tämä uusi löytö.

Niin sanottua suurta yleisöä henkien esiintyminen valokuvissa kiinnosti, mutta ei varsinaisesti järkyttänyt. Monet pitivät sitä todisteena siitä, että heidän uskonsa spiritualismiin oli oikeutettua - että kuolleisiin ihmisiin on todella mahdollista saada yhteys. Yleensä henkivalokuvaus ja spiritualismi ovat olleet suosittuja sotien jälkeen ihmisten menetettyä paljon ystäviään ja sukulaisiaan: 1860-luvun jälkeen muun muassa molemmat maailmansodat ovat saaneet aikaiseksi kiinnostuksen lisääntymistä. Poikkeuksen tähän taitaa kuitenkin tehdä nykyaika. Kaikenlaisten aaveita jahtaavien seurojen lisäksi muun muassa televisiossahan tulee tällä hetkellä ties mitä meedio-ohjelmia. Vaikka niille on ainakin minun aina hyvin helppo naureskella, kertovat ne toisaalta hauskalla tavalla siitä, että ihmisten tarve saada yhteys haudan tuolle puolelle tuntuu jatkuvan aina vaan.


Lähteitä ja lisäluettavaa:

Ghosts on Film
(erilaisia aiheeseen liittyviä valokuvia ja tarinoita niiden takana)
Photographic Resource Center at Boston University
History of Spirit Photography
The Esoteric's Blog
Beyond the Grave: A Brief History of Spirit Photography
Jack and Beverly's Spirit Photographs
Museum of Hoaxes: William Mumler's Spirit Photography

Highgate

Taannoisella Lontoon-matkallani oli pääasiallisena tavoitteena muu kuin nähtävyyksien katselu (kyllä, Mme Floren on emansipoituneena naisena todettava olleensa kaupungissa työasioissa), mutta Highgaten hautausmaan olin päättänyt nähdä. Vanhojen hautakivien, enkelipatsaiden, suurten lehtipuiden ja kaikkialle tiensä löytäneen muratin luoma huikean vihreä, epätodellinen maailma oli hieman pidemmän metromatkan ja sen jälkeisen eksymisen arvoista.


Highgate on avattu vuonna 1839 yhdessä kuuden muun keskustan ulkopuolisen hautausmaan (tunnetaan nimellä The Magnificient Seven) kanssa, ja halki vuosisadan se oli Lontoon tärkeimpiä hautausmaita. Viktoriaanisen Englannin suorastaan intoutunut – ja monella tapaa myös hyvin romanttinen – suhtautuminen kuolemaan näkyy hautausmaalla selvästi. Patsaat ovat sentimentaalisia ja koristeellisia, osa rakennelmista jopa mahtipontisia. Highgateen on haudattu joukko kuuluisia englantilaisia, joista itselleni jäi mieleen erityisesti Cruftsin koiranäyttelyn perustajan Chales Cruftin hauta. Sitä koristi luonnollisesti koirapatsas, vaikka oppaamme mukaan herra Cruft oli täysin kissaihminen. Kuuluisin Highgateen haudattu henkilö lienee Karl Marx.

Hautausmaan vanhempi länsiosa pääsi 1900-luvulla villiintymään ja kasvamaan täysin umpeen. Suuremmissa mausoleumeissa pesi lintuja ja niiden ikkunat rikottiin. Tämän vuoksi hautausmaata hoitamaan perustettiin Friends of Highgate Cemetery Trust, joka ensin perkasi sen esille (kaltaisteni romantikkojen onneksi ei kuitenkaan liian huolellisesti) ja nykyään huolehtii siitä ja järjestää opastettuja kierroksia. Länsiosaa hautausmaasta ei itse asiassa pääse kiertämään muuten kuin oppaan seurassa, mutta tätä ei kannata pelästyä, sillä ainakin meidän saamamme opastus oli viihdyttävää, yksityiskohtaista ja asiantuntevaa.

Nykyään Highgate on kuuluisa myös siellä 1970-luvulla riekkuneen vampyyrin takia. Eräs 1960-luvun lopulla hautausmaalla aikaansa viettäneen okkultistiryhmän jäsen väitti nähneensä hautojen välissä vaeltelevan harmaan hahmon, ja myöhemmin samankaltaisia kertomuksia kuultiin muiltakin. Kaksi vampyyrin nähnyttä herraa päätti lopulta – keskenään kilpaillen – järjestää vampyyrinmetsästysyön Highgatessa, mikä aiheutti suuren mediakohun. Ilmeisesti molemmat väittävät yhä olevansa ainoita oikeita manaajia, ja molemmat jatkavat yliluonnollisten ilmiöiden tutkimista. Mies parat – heidän olisi todellakin pitänyt syntyä sata vuotta aikaisemmin!


Highgaten lähin metroasema on Archway, mistä itse hautausmaalle on reilun kymmenen minuutin kävelymatka. Opastettuja kierroksia länsiosaan järjestetään arkipäivisin klo 14 ja viikonloppuisin vuodenajasta riippuen hieman useammin. Kierroksen hinta on £5 ja kesto tunnin luokkaa.


Dark Destiny
Friends of Highgate Cemetery
Wikipedia: Highgate Cemetery
Wikipedia: Highgate Vampire