Henkiä valokuvissa

Törmäsin netissä taannoin termiin spirit photography, joka lienee suomeksi käännettynä jotain sentapaista kuin henkivalokuvaus. Koska valokuvauksen historia on kiinnostanut minua aina, samoin kuin 1800-luvun lopun tekniset keksinnöt ja etenkin ihmisten tapa käsitellä niitä, piti lisää tietenkin selvittää.

Valokuvaus itsessäänhän sai alkunsa 1840-luvulla, jolloin dagerrotypioita alettiin valmistaa. Samoihin aikoihin spiritualismin suosio alkoi kasvaa valtavasti - sen harjoittajien tavoitteena oli todistaa, että ihmisillä on kuoleman jälkeen eloon jäävä sielu. Nämä kaksi asiaa yhdistyivät ensimmäisen kerran bostonilaisen miehen nimeltä William H. Mumler, jonka kollegastaan ottamassa valokuvassa näkyi aavemainen toisen ihmisen hahmo. Tämä aiheutti valtavan hälinän ympäri maailman, ja Mumler alkoi markkinoida itseään valokuvaajana, joka pysti saamaan yhteyden jo kuolleisiin ja ikuistamaan nämä valokuviinsa.

Kuva täältä.

Mumler sai toki osakseen kritiikkiäkin, erityisesti amerikkalaisilta ammattivalokuvaajilta, jotka suhtautuivat hänen löytöönsä vähintäänkin skeptisesti, ja parin vuoden kuluttua hän joutui syytteeseen petoksesta, sillä hänen kuviensa "henget" tunnistettiin eläviksi bostonilaisiksi. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt henkivalokuvauksen suosion jatkumista. Amerikan sisällissodan jälkeen ihmiset etsivät epätoivoisesti todistetta siitä, että heidän sodassa kaatuneet läheisensä saattoivat yhä olla läsnä. Euroopassa esimerkiksi lehti nimeltä The Photographic Journal of London julkaisi aiheesta hyvin innostuneen artikkelin, vaikka kehottikin suhtautumaan ilmiöön varauksella. Lehden mukaan mikään ilmiö ei voisi herättää syvempää kiinnostusta kuin tämä uusi löytö.

Niin sanottua suurta yleisöä henkien esiintyminen valokuvissa kiinnosti, mutta ei varsinaisesti järkyttänyt. Monet pitivät sitä todisteena siitä, että heidän uskonsa spiritualismiin oli oikeutettua - että kuolleisiin ihmisiin on todella mahdollista saada yhteys. Yleensä henkivalokuvaus ja spiritualismi ovat olleet suosittuja sotien jälkeen ihmisten menetettyä paljon ystäviään ja sukulaisiaan: 1860-luvun jälkeen muun muassa molemmat maailmansodat ovat saaneet aikaiseksi kiinnostuksen lisääntymistä. Poikkeuksen tähän taitaa kuitenkin tehdä nykyaika. Kaikenlaisten aaveita jahtaavien seurojen lisäksi muun muassa televisiossahan tulee tällä hetkellä ties mitä meedio-ohjelmia. Vaikka niille on ainakin minun aina hyvin helppo naureskella, kertovat ne toisaalta hauskalla tavalla siitä, että ihmisten tarve saada yhteys haudan tuolle puolelle tuntuu jatkuvan aina vaan.

Lähteitä ja lisäluettavaa:

Ghosts on Film (erilaisia aiheeseen liittyviä valokuvia ja tarinoita niiden takana)
Photographic Resource Center at Boston University
History of Spirit Photography
The Esoteric's Blog
Beyond the Grave: A Brief History of Spirit Photography
Jack and Beverly's Spirit Photographs
Museum of Hoaxes: William Mumler's Spirit Photography

Highgate

Taannoisella Lontoon-matkallani oli pääasiallisena tavoitteena muu kuin nähtävyyksien katselu (kyllä, Mme Floren on emansipoituneena naisena todettava olleensa kaupungissa työasioissa), mutta Highgaten hautausmaan olin päättänyt nähdä. Vanhojen hautakivien, enkelipatsaiden, suurten lehtipuiden ja kaikkialle tiensä löytäneen muratin luoma huikean vihreä, epätodellinen maailma oli hieman pidemmän metromatkan ja sen jälkeisen eksymisen arvoista.

Highgate on avattu vuonna 1839 yhdessä kuuden muun keskustan ulkopuolisen hautausmaan (tunnetaan nimellä The Magnificient Seven) kanssa, ja halki vuosisadan se oli Lontoon tärkeimpiä hautausmaita. Viktoriaanisen Englannin suorastaan intoutunut – ja monella tapaa myös hyvin romanttinen – suhtautuminen kuolemaan näkyy hautausmaalla selvästi. Patsaat ovat sentimentaalisia ja koristeellisia, osa rakennelmista jopa mahtipontisia. Highgateen on haudattu joukko kuuluisia englantilaisia, joista itselleni jäi mieleen erityisesti Cruftsin koiranäyttelyn perustajan Chales Cruftin hauta. Sitä koristi luonnollisesti koirapatsas, vaikka oppaamme mukaan herra Cruft oli täysin kissaihminen. Kuuluisin Highgateen haudattu henkilö lienee Karl Marx.

Hautausmaan vanhempi länsiosa pääsi 1900-luvulla villiintymään ja kasvamaan täysin umpeen. Suuremmissa mausoleumeissa pesi lintuja ja niiden ikkunat rikottiin. Tämän vuoksi hautausmaata hoitamaan perustettiin Friends of Highgate Cemetery Trust, joka ensin perkasi sen esille (kaltaisteni romantikkojen onneksi ei kuitenkaan liian huolellisesti) ja nykyään huolehtii siitä ja järjestää opastettuja kierroksia. Länsiosaa hautausmaasta ei itse asiassa pääse kiertämään muuten kuin oppaan seurassa, mutta tätä ei kannata pelästyä, sillä ainakin meidän saamamme opastus oli viihdyttävää, yksityiskohtaista ja asiantuntevaa.

Nykyään Highgate on kuuluisa myös siellä 1970-luvulla riekkuneen vampyyrin takia. Eräs 1960-luvun lopulla hautausmaalla aikaansa viettäneen okkultistiryhmän jäsen väitti nähneensä hautojen välissä vaeltelevan harmaan hahmon, ja myöhemmin samankaltaisia kertomuksia kuultiin muiltakin. Kaksi vampyyrin nähnyttä herraa päätti lopulta – keskenään kilpaillen – järjestää vampyyrinmetsästysyön Highgatessa, mikä aiheutti suuren mediakohun. Ilmeisesti molemmat väittävät yhä olevansa ainoita oikeita manaajia, ja molemmat jatkavat yliluonnollisten ilmiöiden tutkimista. Mies parat – heidän olisi todellakin pitänyt syntyä sata vuotta aikaisemmin!


Highgaten lähin metroasema on Archway, mistä itse hautausmaalle on reilun kymmenen minuutin kävelymatka. Opastettuja kierroksia länsiosaan järjestetään arkipäivisin klo 14 ja viikonloppuisin vuodenajasta riippuen hieman useammin. Kierroksen hinta on £5 ja kesto tunnin luokkaa.


Dark Destiny
Friends of Highgate Cemetery
Wikipedia: Highgate Cemetery
Wikipedia: Highgate Vampire